Hauras mutta niin vahva
Hauras mutta niin vahva
Katsaus suunnitteluprosessiin ja "käsityöläisajatteluun", joiden tuloksena herkästä materiaalista valmistettiin keraamisia esineitä, jotka kestävät eliniän. Teksti: Monica Khemsurov
Xavier Mañosa, Artekin Tiili-sarjan suunnittelija ja valmistaja, on työstänyt savea keramiikan valmistuksesta tutulla pursotusmenetelmällä 12-vuotiaasta asti. Koulun jälkeen hänellä oli tapana auttaa vanhempiensa keramiikkapajalla San Cugatissa, Espanjassa. Kasvettuaan aikuiseksi Mañosa opiskeli teollista muotoilua ja otti vastuulleen keramiikkapajan luovan johtamisen, jolloin pienen tehtaan tuotanto muuttui nykyaikaisemmaksi ja vaativammaksi. Sen jälkeen, kun Mañosa oli lähestynyt ideallaan Artekia, hänellä vierähti yli viisi vuotta saven pursotusmenetelmän kehittämisessä ennen kuin Artekille suunniteltu sarja keraamisia kodin tuotteita oli valmis.
Puhuin hiljattain Mañosan kanssa Tiili-sarjaa varten tehdystä huikeasta tutkimus- ja kehitystyöstä ja sen yhteydestä Artekin historiaan.
Voitko kertoa meille perheesi työpajasta ja yhteydestäsi keramiikkaan?
Isäni varttui Barcelonan lähellä sijaitsevassa kylässä, ja hänellä oli portugalilainen naapuri, joka oli savenvalaja. Isäni kysyi, voisiko opetella valamista hänen kanssaan, ja alkoi viettää aikaansa keramiikkapajalla. Lopulta isäni päätti perustaa oman työpajan, jossa hän valmisti sangen koristeellisia esineitä - ensin veljensä ja sitten äitini kanssa. Vietin lapsena paljon aikaa perheeni työpajalla, ja aloitin saven pursottamisen 12-vuotiaana. Isoäitini teki myymiimme kitsch-hahmoihin hiuksia sekä purkkeihimme ja maljakkoihimme keraamisia kukkia, jotka kaikki leikattiin pursottamistani pitkistä, litteistä savipaloista. Opiskelin lopulta teollista muotoilua, koska olin aina ollut kiinnostunut piirtämisestä. Silloin en ollut kovin kiinnostunut keramiikasta tai ajatuksesta, että jonain päivänä liittyisin perheyritykseen.
Mikä sai sinut lopulta palaamaan keramiikan pariin?
Valmistuttuani muutin Berliiniin viideksi vuodeksi ja löysin itseni tekemästä keraamisia astioita ja valaisimia vain siksi, että se oli jotain, minkä osasin. Palasin Barcelonaan muutaman kuukauden välein käyttämään vanhempieni työpajaa, ja vuonna 2007 perustin Apparatu-studioni. Vanhemmillani oli kuitenkin vaikeaa, ja he sanoivat: "Kuule Xavi, jos haluat jäädä Berliiniin, niin siitä vaan, mutta jos haluat käyttää työpajaa, harkitse palaamista takaisin ja työskentelemistä kanssamme. Jos et tee niin, suljemme yrityksen". Niinpä lähdin Berliinistä vuonna 2008 ja tulin kotiin. Tiesin, että tulevaisuudessa meidän pitäisi keskittyä yhteen suuntaan. Niinpä sanoin vanhemmilleni, että me joko jatkamme koristeellisten sisustusesineiden parissa tai teemme niin kuin minä sanon. Ja he antoivat minun tehdä sen, mikä on epätavallista.
Miten aloitit työskentelyn Artekin kanssa ja miten projekti kehittyi?
Minun piti asettaa maljakoita seinälle näyttelyssä, enkä löytänyt mieleisiäni hyllyjä, joten päätin tehdä omat kannattimeni puristetusta savesta. Sitten aloin pursottaa ja taivuttaa lisää muotoja, kunnes syntyi myös pöydänjalka, jolla oli minulle selkeä yhteys Alvar Aallon puisiin, taivutettuihin pöydänjalkoihin. Artek näki sarjan ja piti siitä, ja ehdotti, että tekisin myös heille jotain, jossa hyödynnettäisiin pursotusmenetelmää. Olin tyytyväinen kannattimiin ja ajattelin, että miksi emme tekisi juuri niitä? Mutta Artekissa toivottiin jotain erilaista, joten minun oli pakko tehdä jotain uutta. Työskentelin ensin kiinteän saven kanssa, kunnes tajusin, että se oli liian haurasta. Savi haluaa olla järjestäytynyttä, se haluaa rakennetta samalla tavalla kuin sillat tarvitsevat rakennetta - niistä poistetaan materiaalia, jotta niistä tulisi kevyempiä ja vahvempia. Sain idean tiilien rakenteesta tutusta hunajakennosta, mutta pienemmässä mittakaavassa. Lopulta päädyin ajatukseen maljakosta, kynttilänjalasta ja seinäkoukusta.
Millainen oli niiden kehitysprosessi?
Espanjassa on vahva tiilentekokulttuuri, joten alun perin otin yhteyttä paikallisiin tiilentekijöihin saadakseni apua suulakepuristusmuottieni kanssa, mutta he eivät osanneet auttaa. Niinpä menimme internetiin ja opettelimme kuvien avulla, miten muotit valmistetaan. Hioimme prosessia viiden vuoden ajan kokeilujen ja erehdysten avulla. Muistan aina päivän, jolloin ensimmäinen muotti toimi. Nyt voisimme kirjoittaa pienen kirjan suulakepuristusmuoteista.
Se on mielenkiintoista, sillä kun sanot, että sinulla on keramiikkapaja, ihmisillä on romanttinen käsitys taiteilijasta, joka dreijaa käsin savea, mutta sen sijaan toimit teollisena muotoilijana, insinöörinä ja valmistajana. Oliko projekti käsityöläis- ja suunnittelija-aivojesi välinen yhteistyö?
Olemme käsityöläisiä. Se, onko kyseessä teollinen tuotanto vai käsityö, ei määräydy teosten määrän perusteella. Kyse on siitä, miten ajattelet, miten menet nukkumaan ja heräät joka päivä, mikä on prosessisi. Opin valmistamisen kautta. Suunnitellessani mietin siis myös sitä, mikä on järkevä valmistustapa teokseni toteuttamiseen. Prosessini eroaa useimpien suunnittelijoiden prosessista siinä, että voin muuttaa asioita myöhemmin, tuotannon aikana. Nyt työstämäni puristeet vaativat paljon pohdintaa etukäteen. Käsityöläisen mielen täytyy kuvitella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kone käynnistetään, ja kappaleita alkaa tulla ulos hyvin nopeasti. Kaikki on orkestroitava - koneen rytmi ja kaikki työkalut, joita käytetään savikappaleiden siirtämiseen ja leikkaamiseen. Kyse ei ole vain käden taidoista, vaan myös pään taidoista.
Alvar Aalto oli myös käsityöläinen ja teollinen muotoilija (ja arkkitehti ja taiteilija), joten tuntuu, että tämän projektin ja Artekin historian välillä on hieno yhteys. Etenkin, koska kappaleiden sisällä olevat hunajakennot muistuttavat Aallon kuoseja.
Kappaleiden sisällä olevat reiät olivat aluksi neliöitä. Jossain vaiheessa siirryimme suorakulmioihin, koska se oli parempi rakenne. Yhtäkkiä tajusimme, että kyseessä oli sama suorakulmio, jota Aalto käytti Siena-kuosissaan ja rakennustensa katoissa ja seinissä. Päädyimme samaan kuvioon vahingossa. Aalto työskenteli myös suulakepuristetun keramiikan parissa tehdäkseen posliinilaattoja. Rakastan keramiikkaa, koska materiaalin hauraudessa on jotain todella kiehtovaa. Materiaalin kimmoisuus on alhainen, mikä tarkoittaa, että se on hauraampaa kuin puu, mutta samalla se on megaluokan vahvaa. Se voi säilyä lähes ikuisesti, ja se saa ajan myötä paljon elävyyttä. Hauraus antaa sille jotain erityistä, jota muilla materiaaleilla ei välttämättä ole. Se, että jokin niin hauras, voi säilyä niin pitkään, antaa keraamiselle esineelle erityisen auran.
